keskiviikko 9. elokuuta 2017

If you close your eyes, does it almost feel like nothing changed at all?

Mä en suoraan sanottuna tiedä mitä teille kirjoittaisin. Mistä aloittaisin. Viimeisen reilun kahden kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon, ettei tässä itsekään ihan vieläkään ole sisäistänyt kaikkea. Aloitetaan kuitenkin kronologisesti siitä mihin viime postaus jäi, niin pysytte ehkä jotenkin mukana.


Tosiaan kesäkuun alussa oli aika vetää juhlamekko päälle, kokoontua ehkä viimeisen kerran koko luokan kanssa, tirauttaa muutama kyynel ja hakea todistus stipendeineen. Siellä salin etuosassa seistessä se kuuluisa arvopaperi kädessä tunteiden skaala oli laaja. Samalla olo oli kovin haikea, hämmentynyt ja epäuskoinen, mutta kuitenkin niin hirveän onnellinen ja kiitollinen. Kolme vuotta meni älyttömän nopeasti. Nopeammin kuin olisin halunnut - tietenkin. Niin paljon tuli opittua, koettua ja kasvettua että huh. Kiitollisuudella, mutta pienellä haikeudella tulee muisteltua sitä kaikkea mitä me ehdittiinkään touhuta kolmessa vuodessa. Sellaiset pienet "mitättömätkin" muistot saavat hymyn huulille.
Mutta kennellinja on sellainen asia mitä ei vain oikein voi sanoin selittää ulkopuolisille. Kun ei löydy oikeita sanoja, jotka kuvaisivat tarpeeksi sitä kaikkea. Se pitää kokea itse. Jos kuitenkin jostain olen varma niin siitä, etten koskaan tule kokemaan yhtä vahvaa ja aitoa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ja että oikeasti nyt on juuri siellä mihin kuuluukin. Vaikkei se tietenkään siltä joka hetki tuntunut, mutta kyllä se vain niin oli. Kenneltytön leima ei siis kai lähde minusta kulumallakaan.

Nämä jäi ainokaisiksi "virallisiksi" valmistujaiskuviksi. Ulkona ei voinut olla kamalan sään takia ja heti seuraavana päivänä olin neljä päivää kuumessa, joten näillä sitten mennään..

Viimeinen viikko Kannuksessa taittui nuorten koiraleirillä kouluttajana. Ja ehkä vähän myös leiriohjaajana. Mutta oli hauskat päivät! Sieltä suunnattiin kotiin viikoksi, kunnes juhannuksena auton nokka kääntyi toistaiseksi pysyvästi kohti Tamperetta. Täällä sitä ollaankin sitten oltu, yritetty pikkuhiljaa rakentaa uutta omaa kotia ja arkea. Tai eihän me Rillan kanssa kaksistaan muutettu, vaan jatketaan samaa kämppiselämää kuin Kannuksessa. Toisaalta on ollut tosi kiva kun tässä kaikessa myllerryksessä sentään kämppis pysyi samana. Arkea on ollut helpompi rakentaa uudelleen ja on ollut se toinen, jonka kanssa käydä samoja asioita läpi ja puida niitä yhdessä. Niin kuin aina ennenkin.


Me ollaan kuitenkin viihdytty täällä Tampereella erittäin hyvin. Päivät menee mulla töissä syyskuun loppuun asti. Ollaan löydetty kivoja lenkki-, treeni- ja uittopaikkoja. Yksi uusi aussiekaverikin ollaan ehditty hankkia! Rillalla oli kyllä ensimmäiset pari viikkoa aika hankalaa sopeutua kerrostalossa elämiseen, varsinkin kun meidän talo on vieläpä remontissa. Kaikki äänet saivat vahtivietin päälle, samoin pihassa kulkevat ihmiset. Yksinollessa se stressasi myös alussa paljon (yllätys), mutta onneksi neiti tottui ja vastasi pyydettyyn käytökseen nopeasti. Edelleen normaalista poikkeavat äänet rappukäytävässä saattavat aiheuttaa pienen pöhpöh -reaktion, mutta sekin lysti loppuu onneksi lyhyeen kun pyydän Rillan tulemaan ovelta pois. Luoksetulokäskykin on tämän myötä meillä vahvempi kuin ehkä ikinä, mikä on tottakai varsinkin näillä seuduilla asuessa erittäin hyvä vapaanapidonkin kannalta. Anyway - viihdytty ollaan ja pikkuhiljaa alkaa arkikin löytämään omat uomansa. Tokoakin ollaan ehditty viime viikkoina tehdä melkein päivittäin ja tsiisus, että neidissä onkin nykyään potkua. Asenne on ihan eri kun hommiin pääsee niin harvoin. Ei haittaa! Pitäisi saada vain treenit tavoitteellisimmiksi, kisavalmiiksi saamiseen ei sen myötä välttämättä kauan nokka tuhisisi.



Vielä loppuun lyhyesti iloisia ja surullisia uutisia. Aloitetaan iloisista - ne tulisi kronologisestikin ensin. Rilla meni ja täytti 17.7. kolme vuotta! Minun isopieni neiti. Nykyään tuon kanssa on niin kiva elää ja touhuta kun yhteinen sävel on löytynyt ja se on vahva. Oivoi, tykkääntykkääntykkään <3


Sitten ne surulliset. Enää ei kotikotona ole vastassa kuin yksi noutaja. Jo kun Kannukseen muutin, olin aika varma että rouvien viimeiset päivät koittavat sen kolmen vuoden aikana. Hirveän väärässä en ollut. 20.7. oli Wilman aika jättää meidät. Vanhan sydän ei enää jaksanut, hellepäivät oli kaikista vaikeimpia. Mahaan alkoi kerätä myös nestettä. Yleistila oli väsynyt ja nuutunut. Olen ikuisesti onnellinen, että pidin lopulta suunnitelmasta kiinni ja lähdin käymään kotona edeltävänä viikonloppuna. Näin mamman vielä viimeisen kerran. Nyt Wilma on oman pihan isoimman omenapuun alla - juuri siellä missä kuuluukin. Ikävä on valtava, eikä tätäkään tekstiä ilman kyyneleitä kirjoitettu. Se ikuisesti ensimmäinen <3 Wilman asenne oli niin mahtava, puhuttiin sitten mistä tahansa. Koira, josta aina sanoin että sen kanssa olisi päässyt harrastusrintamallakin niin hirveän pitkälle. Omaksi huviksihan me silloin touhuttiin, mutta teinitytön unelmissa me oltiin sitäkin pidemmällä. Alla oleva video on lempparini, siinä näkyy Wilman aina valmis ja iloinen tekeminen niin hyvin <3 Video on vuodelta 2014.


Tässä oli pääpiirteittäin isoimmat kuulumiset. Paljon olisi vielä kerrottavaa, kun vain vuorokauteen lisättäisiin muutama ylimääräinen tunti niin minulla olisi aikaa joskus kirjoittaakin. Harmittaa että tämä bloggaaminen on mennyt tähän, mutta ihan oikeasti niin kliseistä kuin se onkin ei vain yksinkertaisesti aika ole riittänyt. Eikä ajatukset.
Mutta otsikko kiteyttää tämän postauksen sanoman ehkä parhaiten.