sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Onnea ja epäonnea

Meidän lauma kasvoi yhdellä nelijalkaisella. Kämppikseni haki eilen pienen sakumaanikkopojan, joka matkasi Ruotsista asti. Isot on saappaat täytettävänä, toivon mukaan pienestä kasvaa isona poliisikoira! 10vko ikäinen touhottaja on saanut kivasti elämää taas tähän kämppään. Rilla tulee mahtavasti juttuun jäbän kanssa, välillä vähän liiankin hyvin.. Ulos noita ei ole uskaltanut laskea vielä rälläilemään, Rilla juoksisi pennun armottomasti kumoon uudelleen ja uudelleen, eikä se ehkä ole kaikista parhain kokemus ensimmäisiksi riekkuhetkiksi pienelle. Sitten kyllä kun jäbä vähän kasvaa ja kunhan koiratkin tottuvat kunnolla toisiinsa.

Vaikka elämää tällä uudella kokoonpanolla on takana vasta yksi päivä, on huomannut taas lisää asioita seuraavaa koiraa varten. Mitä opettaa, miten, miksi ja milloin. Miten toimia Rillan kanssa ja muutenkin se tasapainottelu uuden koiran ja Rillan välillä, että kohtelee molempia tasavertaisesti. Huh, että onkin pentukuume! En niinkään muuten loveta pentuaikaa, mutta mulla on kauhea into opettaa kaikki uudestaan alusta asti. Kokeilla uusia tyylejä ja katsoa mitä tuloksia niillä tulee. Rakentaa suhde vankalle pohjalle pennusta asti ja niin. Tehdä asiat erilailla kuin Rillan kanssa!

Martta, Lyyli ja Rilla


Pentukuumeessa on myös se hyvä puoli, että käy läpi mitä siltä seuraavalta koiralta toivoo, sekä käy läpi Rillaa - mitä piirteitä siinä on ja mitä ei. Enkä ole voinut olla miettimättä sitä, muuttaisinko tuosta koirasta jotain jos voisin. Jokin aika sitten olisin vaihtanut koko koiran. Rilla ei tuntunut yhtään omalta...oikeastaan ikinä. Mutta nyt, nyt en vaihtaisi siitä mitään. Se on älyttömän kiva koira kun sitä on oppinut ajamaan oikein. Ainut asia minkä voisin kuvitella enää vaihtavani pois, on sen huono häiriökestävyys. Koska mä olen ollut niin laiska treenaamaan sitä, että nyt siitä sitten kärsitään ja yritetään paikkailla. Oma moka "onneksi", ei ole koiran vika.. Mutta kuten pari postausta sitten kirjoitin, vihdoin meistä on hioutumassa tiimi. Joskus mennään askelia taaksepäin, pääasiassa kuitenkin eteenpäin. Tänään me ollaan menty noin tuhat askelta eteenpäin, ja oon niin ylpeä meistä. Ei voi mitään, pahoittelen jos nykyään on liikaa vain kehumista. Mutta tuo koira on niin ♥ kaikkine ärsyttävine tapoineenkin.

Eli me odotellaan vielä pari vuotta sitä toista koiraa. Mulle kyllä tarjottiin projektikoiraa, labradoria Tullilta kolmisen viikkoa sitten, mutta jouduin kieltäytymään. Ehkä vielä ei ole oikea aika, panostan nyt Rillaan täysillä. Kiire kun ei ole, Rilla on reilu 1v ja meillä on kaikki vasta edessä..


Pikaisesti loppuun vielä kuulumisia kotikotoa. Cindy joutui eilen leikkaukseen kohtutulehduksen takia. Viimeiset hetket oli leikata, onneksi ehdittiin.. Kyllä sitä nukkumaan mennessä muutama kyynel vierähti kun ajatteli mitä jos ei olisi ehditty. Liian usein unohtaa vanhat mammat, kotona käydessä vietän aikaa niiden kanssa aivan liian vähän. Ikinä ei voi tietää milloin on toisen aika lähteä, elämää ei saa pitää itsestäänselvyytenä.. ♥

ne tärkeimmät ♥

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Stressitön elämä, missä olet?

Huh.

Tuohon sanaan voi tiivistää viimeiset pari viikkoa. Luokkamme järjesti viime lauantaina mätsärin ja möllitokon, joiden järjestelyihin upposi kiitettävästi aikaa ja jaksamista. Kauhea stressaaminen kuitenkin kannatti, ollaan saatu kyllä tosi kivaa kommenttia tapahtumasta! Mutta silti hommia tuntuu olevan vähän jokaisella elämän osa-alueella rästissä. Koulussa pukkaa kotitehtäviä, kokeita, tutorhommia ja edustustehtäviä.. Rillalla tuntuu olevan kerääntynyt loputtomasti energiaa, edes pitkät riekkulenkit koirakavereiden kanssa eivät ole auttaneet. Bläääh. Tänään on tuntunut kuin olisin yön aikana jäänyt katujyrän alle.. Onneksi kohta on syysloma, pääsee hetkeksi vaihtamaan maisemaa!


Mitäs me ollaan sitten näiden parin viikon aikana puuhailtu?
Ainakin treenattu vaihtelevalla menestyksellä eri lajeja!

Tokossa ollaan menty kivasti eteenpäin liikkeiden osalta; hyppy, luoksetulo ja liikkeestä maahan ovat viilausta vaille kisavalmiita. Kapulan pidossa pikkasen vielä tekemistä, muissa liikkeissä sitten enemmän. Nykyään Rillalla on järjettömän hyvä meininki treeneissä, mutta sen pakka ei pysy kasassa. Silmät vain pyörii päässä, eli ei pysty keskittymään. Saatiin tähän hyviä vinkkejä, katsotaan muuttuuko meininki. Sateessakin "päästiin" treenaamaan kun sadekuuro yllätti kesken treenin. Käytin tilaisuuden kuitenkin hyväksi ja neiti teki samalla draivilla - viis välitti sateesta ♥ Niin ja ollaanhan me menossa 3.10. tokokoulutukseen! Meidän ensimmäinen kunnollinen koulutus, jos Tokonuoria ei lasketa, ja mä oon ihan innoissani!




Hakua ollaan myös päästy tekemään. Korjattavaa löytyy, eli lähtee n. 30m kohdalla aina kääntymään sivuun ja sittenpä kaartelee liian laajalla alueella. Kotiläksynä tallata kapeita alueita, jotta uppoaisi syvälle, perälle asti ja maalimies ainakin ekalla haamuna. Ja jotta ilmaisu saadaan mukaan treeneihin, pitää haukuttaa tuota vierailla. Viimeksi kokeiltiin ekaa kertaa ilmaisua maalimiehillä ja noh.. Ei se paukuttanut täysiä, säälittäviä yksittäisiä haukkuja. Toki on paljon haukuttajasta kiinni - opettajallemme paukutti aivan täysiä - mutta harjoitusta vain kehiin!

Agilityakin ollaan tehty! Ohjaaja on täysi tumpelo, koira kyllä osaisi.. Olen kuulemma kuitenkin kehityskelpoinen yksilö, joten ei heitetä vielä hanskoja tiskiin. Lähinnä ohjauskuvioita harjoiteltu.

Noseworkiakin Rilla pääsi kokeilemaan. Toinen kerta meille (viimeksi keväällä) ja en tiedä, ei tuosta ehkä tule meidän lajia. Mitään pahaa sanottavaa mulla ei siitä ole, mutta ei vaan tunnu yhtään omalta jutulta..



En tiedä mikä meillä taas tökkii Rillan kanssa. Siitä on tullut aivan kamala kun mennään toisten koirien kanssa - se oikeasti hyppii täysillä pantaa vasten, riehuu ja vetää hihnassa kuin ei muka osaisi kävellä nätisti. Aivan hirveän näköistä menoa! Ei pysty rauhoittumaan yhtään.. Lisäksi se on tällä viikolla alkanut taas tuhoamaan yksinollessaan; puukapula ja pari muovipurkkia koki kohtalonsa. Niin ja hakuilemassa se lähti kirmailemaan ympäri metsää kun ei halunnut kärryyn eikä siten antanut enää kiinni. Voiko mun viimeaikainen stressaaminen vaikuttaa näin paljon? "Murkkuikä"? Vihdoin kun tuntui, että meillä menee niin hyvin, alkaa samat käytökset nousta pintaan.. Noh, ehkä se tästä kun pahin kiire ja stressi laskee.

Paimenkaverit eilen: Rilla, Awa-bortsumix ja Into-aussie

torstai 3. syyskuuta 2015

Tilaisisin täydellisen koiran, kiitos!

Luin eilen iltapuhteeksi Etoelävän blogista erittäin hyvän postauksen - "Entä sitten jos koira ei sovi käteen?". Halusin ehdottomasti avata teille mun ja Rillan yhteistä taivalta, koska meidän tarina sopii niin hyvin tähän.

Kun oli tottunut tekemään noutajan kanssa, siirtyminen paimeneen oli aika..iso harppaus. Vaikka Wilma ei todellakaan ole ollut mikään täydellinen harrastuskoira, sen kanssa oli aika helppoa, kivaa ja sujuvaa tehdä kaikkea. Ei tarvinnut miettiä onko tämä nami tarpeeksi hyvä tai jaksaako se enää keskittyä tämän yhden seuruupätkän. Toista se on ollut Rillan kanssa.


Kuten joku taannoin keväällä kommentoi, teksteistäni huokui tyytymättömyys Rillaa kohtaan. Tuntui, ettei mikään onnistu ja me ei vain löydetä sitä yhteistä säveltä. Ja niin se oli ollut ihan pennusta asti. Ikinä ei tullut sitä "tää tuntuu niin just mun koiralta", vaikka Rilla oli mitä ihanin pentu. Sen kanssa oli kiva tehdä, mutta mitä isommaksi se kasvoi, sitä vaikeampi mun oli ymmärtää sitä. En saanut sen ajatuksista yhtään kiinni ja sen takia tein paljon virheitä. Viime kevät oli järkyttävää aikaa. Silloin fiilis oli aivan maissa, treenit eivät ottaneet millään onnistuakseen ja koira eli ihan omaa elämäänsä. Ja taas tein kasapäin lisää virheitä. Toki "murkkuikä" saattoi vaikuttaa asiaan, mutta meidän suhde oli silloin muutenkin heikoilla jäillä. Koira ei luottanut muhun enkä mä siihen, en osannut lukea sitä ja koska Rillalta löytyy sitä omaa tahtoa, se ei todellakaan päästänyt mua helpolla.

Voin kertoa, ettei tuntunut yhtään kivalta kun muiden pennut tekivät täysillä hommia ohjaajalleen ja mun pentua ei voinut v*ttuakaan kiinnostaa mitä minä teen. Se tuntui tosi pahalta, ja tottakai siinä ensimmäisenä tuli mieleen - mikä vika mun pennussa on? Miksei se toimi niinkuin muut? Ja kun siitä ajatuksesta ei pääse eroon, ei voi myöskään edistyä. Hautauduin siihen masentuneisuuteen, kun mun pentu ei ollut hyvä. Muiden silmiin se oli lahjakas, mutta miksei me sitten päästy eteenpäin? Miksi sitä ei kiinnostanut tehdä hommia mun kanssa? Yritin vain lujemmin, mutta todellisuudessa mitä lujemmin yritin, sitä huonommin meillä meni.

Kesä tuli täydelliseen kohtaan. Sain aikaa ajatella ja vähän tilaa meidän väliin. Tajusin vihdoin ottaa askeleen taaksepäin, miettiä mitä minä teen väärin. Mun piti muuttua koiralle sopivaksi, ei koiran mulle sopivaksi. Se oli tärkeä hetki, sillä siitä hetkestä lähtien me ollaan menty vain positiiviseen suuntaan. Muutin itseäni, ansaitsin koiran luottamuksen takaisin ja minäkin aloin luottamaan siihen. Sitten tuli ensimmäiset juoksut. Ne olivat vain bonuslisä kaikkeen. Niiden jälkeen Rilla on ollut ihan eri koira - se todellakin uskoo ja tottelee mua, se kuuntelee mua. Oikeasti tykkää mun huomiosta ja jopa palkkautuu siitä, se luottaa muhun täysin. Se jaksaa treenata ilman supervirittelyjä ja jatkuvaa hetsausta. Se haluaa tehdä mun kanssa töitä.


Nykyään osaan iloita pienistäkin onnistumisista. Treenit ei kaadu yhteen epäonnistumiseen, koska osaan miettiä mitä minä tein väärin, miksi sain koiran epäonnistumaan. Vaikka me ollaan ihan raakileita vielä, ollaan me menty viimeisen kahden kuukauden aikana eteenpäin kuin koskaan aikaisemmin. Oon fiiliksissä aina kun mennään treenaamaan, koska tiedän miten järkyttävän hyvä toi koira on kunhan osaan ajaa sitä oikein. Ja nykyään se puoli tulee esille paljon helpommin ja nopeammin. Sitä ei tarvitse kaivaa aina lapion avulla esiin.

Tällä viikolla oon ollut superylpeä Rillasta. Käytännöntunneilla sillä on ollut vahva kontakti perusasennossa ilman käskyä. Se on kestänyt erilaiset häiriöt loistavasti, paremmin kuin olisin ikinä kuvitellut. Ollaan lähdetty treeneistä aina hymy korvissa. Eilen jopa yhteislenkillä, meitä taisi olla seitsemän koirakkoa, se tarjosi seuruuta kaikkien koirien keskellä. Mitä ihmettä, onko joku vaihtanut tuon koiran?? Illalla kun treenattiin perusasennon tarjoamista, seison hiljaa ja paikoillani. Rilla hetken tuumasi, kunnes alkoi haukkumalla komentamaan mua. Siinä vaiheessa ei enää pitänyt pokka! Tuo ei ikinä, ei ikinä ole haukkunut treenatessa. Lähiaikoina se on vasta alkanut päästämään joskus jotain pientä mutinaa, mutta ei ikinä vielä haukkua. Vau! Kirsikkana kakun päällä, tänään se tarjosi heti kontaktia kun meidän edessä rupesi koira leikkimään. Yleensä Rillan on siinä vaiheessa vaikeampaa irrottaa katsetta (koska tahtoisi mennä myös leikkimään..), mutta nyt, ilman käskyä, ilman että minä ehdin edes reagoida, se tarjosi katsekontaktia. Onneksi tajusin sentään palkata superisti! Muille tällaiset saattavat olla normiarkea, mutta meille nämä on todella isoja juttuja. Katsotaan milloin täältä tullaan korkeelta ja kovaa alas, mutta siihen asti me nautitaan täysillä näistä onnistumisista.

Rilla on opettanut mulle paljon. Enemmän, kuin koskaan olin ajatellut. Se ei ole antanut mitään ilmaiseksi, se ei ole mikään automaattikoira eikä todellakaan tanssi kenen tahansa pillin mukaan. Onneksi se kestää mun töppäilyt ja korjailut eikä paineistu mistään. Se on sopivan nöyrä, mutta osaa vedättää 6-0 jos haluaa. Ilkikurinen, energinen, iloinen, ihana neiti. Nyt kun ollaan samalla aaltopituudella, sen kanssa on älyttömän kiva olla. Mitä mahtavin kaveri, oikeasti. Ja eikös se niin mene, että lopulta niistä joiden kanssa tekee eniten töitä, niiden haastavimpien, niistä tulee niitä tärkeimpiä. Pätee ainakin meidän kohdalla ♥


Kaikki postauksen kuvat © Meri Sorvisto