keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kapia, kutistumista ja hevosia

Wilman ja Cindyn raapimiselle löytyi syy - kapi.
Tässä meidän alueella on nähty supikoira, joka todennäköisesti levittää kapia. Tiedossa on ainakin yksi koira, joka on myös saanut tartunnan.
Tosiaan, äiti kävi viime viikon maanantaina eläinlääkäristä hakemassa Strongholdia, jotta saadaan tuo paholainen pois. Eläinlääkäri antoi ohjeita: matot ja alustat, joissa koirat maanneet on pestävä, muita koiria ei saa treffailla 6 viikkoon ja valjaat, hihnat ja koirien pyyhkeet pestävä väh. 60 asteessa. No eipä tässä muuta ongelmaa, kuin se, ettei noiden Hurtta-valjaita saa pestä kuin 30 asteessa. Kutistuivat aika pahasti pesussa, onneksi noita pystyy ilmeisesti käyttämään. Siinä ei olisi paljoa enää hymyilyttänyt, jos molemmat 25€ valjaat olisi pitänyt heittää pois ja ostaa uudet..


 Wilma on kapin myötä rapsutellut ahkeraan kyynerpäitään ja molemmista on lähtenyt karvaa. Ollaan laitettu bacibact puuteria (kuivattaa märkivän ihon) toiseen kyynerpäähän, jossa oli pieni auki oleva ihoalue. Wilma nuoli puuterin aina pois, mutta nyt kutiamisen helpotettua on märkivä päässyt pikkuhiljaa paranemaan. Kuonon päältä on myös lähtenyt karvaa. Toivotaan karvojen alkavan pikkuhiljaa kasvaa takaisin, mamma on nyt kovin hupsun näköinen!

Nyt kuitenkin otsikon viimeiseen aiheeseen - hevosiin!
Sain tet-paikan lähellämme olevalta tilalta, joka on siis siitostalli ja samassa on myös eläinlääkäri. Vielä ei ole varmaa kummassa olen enemmän (todennäköisesti tallissa), se selviää vasta perjantaina kun käyn tekemässä tet-sopimuksen. Huisia silti, kivaa olla tekemisissä heposien kanssa ja päästä mahdollisesti myös eläinlääkärin työtä seuraamaan!
Minähän en ole kokenut hevosten kanssa, mitä nyt satunnaisia kertoja istunut selässä ja harjannut yms. Olen myös vielä epävarma hevosten kanssa, pienesti pelkään jopa, onhan ne nyt niin voimakkaita eläimiä. ;) Eilen kuitenkin harjoitukseksi tet-viikkoa varten menin kaverini kanssa hoitamaan heidän hevosen ja ponin. Tai no, minä hoidin ponin. Harjasin varmaan kuudella eri harjalla, putsasin kaviot ja laitoin kookosöljyä kavioihin. Sain myös taluttaa ponia ympäri kenttää, mentiin vähän ravia ja vein ponin myös tarhaan. Hihi, oli kyllä kivaa touhua!

Ehdollistin molemmat koirat naksuttimeen (taas..) ja ollaan treenattu ahkeraan Cindyn kanssa katsekontaktia. Kun katse alkaa tulla itsestään siirrytään sivulle tulon opetteluun ja siitä tosi varovaisesti seuraamiseen. Wilman kanssa naksuttelin kapulan oikeasta kohdasta pitoa ja ihan pidosta yleisesti. Muutaman kerran lopuksi naksutin siitä, että sivulta lähetin sen kapulalle (1m etäisyys) ja kun otti kiinni kapulasta -> heti naksu ja palkka. Pitoa pitää treenata lisäälisäälisää ja sitten alkaa pikkuhiljaa kokoamaan noutoa kokonaiseksi liikkeeksi. Hiljaa hyvä tulee - tämä on nyt meidän treenimotto!

tiistai 24. syyskuuta 2013

And I don’t even know how I survive

Vihdoin on aikaa istua koneen ääreen ja yrittää kirjoittaa teille tulevaisuuden toiveistani ja haaveistani.
Aloitan siitä, mitä toivon yläasteen jälkeen tapahtuvan.
Ensimmäiselle hakusijalle laitan Kannuksen kennellinjan. Toivon aivan järjettömän paljon, että pääsen sinne. Välimatkaa Nastolan ja Kannuksen välillä on 400km, joten paikkakunnan vaihdos ja asuntolaan muuttaminen olisi edessä..

Miksi Kannus? Miksei esim. Asikkala?
Kannus siksi, että siellä painotetaan enemmän koiriin kuin "tavallisissa" eläintenhoitajatutkinnoissa. Haluan oppia koirista aina vain enemmän, haluan tehdä töitä koirien kanssa, haluan harrastaa koirien kanssa ja ylipäätään, koirat ovat minulle kaikki kaikessa. Haluan myös oppia muistakin eläimistä enemmän, saada sitä faktatietoa ja käytännön oppia. Kannuksessa on myös mahdollisuus saada projektikoira. Projektikoira on koulun kautta tullut koira, jota opiskelija kasvattaa ja kouluttaa kouluaikana. Koiran tullessa n.1-1½ vuoden ikään se siirtyy sille tarkoitettuun työkäyttöön (tulli, poliisi, puolustusvoimat, opas), jos koira on ominaisuuksiltaan ja terveydeltään sopiva.



Mitä Wilmalle ja Cindylle kävisi?
Tosiaan, jos Kannukseen pääsisin, muuttaisin koulun asuntolaan. Asuntolaan saa ottaa yhden koiran/per nenä + myöhemmin mahdollinen projektikoira. Haluaisin Wilman mukaan, mutta äidille se ei käy. Ymmärrän sen, sillä Wilma todellakin on "äidin koira", ei ole toista niin tärkeää ihmistä Wilmalle kuin äiti. Cindyn saisin mukaan, mutta toinen asia onkin haluanko.. Cindy ei ole minun tyyppinen koira, se on niin arka, sählä, herkkä, alistuva ja stressiherkkä. Yksi huudettu sana, niin koira tärisee pelosta. Onhan neidissä hyvätkin puolensa, se on aivan tajuttoman helppo koira arjessa, se ei vaadi hirveää aktivointia, tulee toimeen toisten koirien kanssa ja on ahne, mikä helpottaa osaltaan uusien asioiden opettelua. Koulun aikana täytyy kuitenkin siirtyä kisaamaan oman ja/tai projektin kanssa, enkä tiedä onko minusta Cindyn kanssa siihen. Meidän täytyy tehdä hurjasti töitä, jotta neiti osaa ensi kesänä muitakin käskyjä kuin istu, maahan, etsi, seiso, ei, kauemmas ja peruuta. Se ei oikeasti osaa mitään muuta. Lisäksi Cindy ei osaa olla yksin, se stressaantuu hirveästi, piippailee ja haahuilee ympäriinsä. Meillä olisi niiiin paljon opeteltavaa. Jos tiivistän vastauksen, sanon että en tiedä. Ei mitään hajua, tätä pitäisi miettiä äidin kanssa huolella ja miettiä asiaa joka kantilta.

Pelottaako ajatus muutosta 400km päähän?
Pelottaa. Jännittää. Mietityttää. Tietysti, nuo tunteet ovat itsestäänselvyyksiä. Pelottaisi ennemminkin, jos en tuntisi pelkoa muutosta pois kotoa, asuntolaan tuntemattomien ihmisten keskelle 400km päähän. Olisin siellä aivan omillani, ei ole äitiä, joka tulee neljältä kotiin ja kysyy miten päivä meni. Ei ole äitiä, joka huolehtii, että jääkaapissa on ruokaa. Vastuuta tulisi hurjasti enemmän, minun täytyisi pystyä huolehtimaan itsestäni ja omista asioistani. Tiedän, että se onnistuu minulta. Sen on onnistuttavan, eihän siitä muuten mitään tulisi. Tiedän myös sen, että ikävä perhettäni kohtaan tulisi olemaan raastava. En häpeä myöntää sitä, miten läheinen olen äitini kanssa. Maailman tärkein ihminen minulle. Mutta en minä muutenkaan kotona aio asua koko ikääni, pakko se on jossain vaiheessa uskaltaa levittää siivet ja antaa maailmalle mahdollisuus. Oloa helpottaa kuitenkin valtavasti se, että olen aina tervetullut takaisin kotiin, jos homma ei ala luistamaan, minua tuetaan kaikin mahdollisin keinoin ja tiedän, että minulla on aina paikka minne mennä. Olen kiitollinen näistä asioista, kaikilla kun ei asiat näin ole.


Tuleeko oma koira Kannuksessa?
Tämä riippuu siitä, tulisiko Cindy mukaan. Jos C tulee mukaani, omaa penneliä ei tietenkään tule. Jos C kuitenkin jäisi kotiin, pennelin tulo olisi...aika varmaa. Tosin se, että olenko valmis omaan koiraan, on eri asia. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että jos minulla ei olisi hoidettavana kahta aikuista koiraa, jaksaisin hoitaa pentua ja osaisin kasvattaa siitä yhteiskuntakelpoisen. Tietenkin minulla on tukijoukot, joten yksin ei ongelmien kanssa tarvitse olla. Mutta jaksaisinko pentua Kannuksessa? No sitähän ei tiedä ennen kuin kokeilee. (; Ei mutta oikeasti, mistäs minä tiedän. Voin vain uskoa, että jaksaisin. Treeni-, lenkki- ja leikkiseurasta ei ainakaan olisi pulaa ja minulla olisi hyvät lähtökohdat pikkuisen kasvattamiseen ja kouluttamiseen. Jos rahaa ja mahdollisuus on omaan koiraan, uskon sen tulevan kun aika on sopiva.

Mitä jos en pääse Kannukseen? Mikä on suunnitelma b?
Niin, erinomainen kysymys. Kysymys, johon en osaa vastata. Tällä hetkellä ei ole suunnitelma b:tä, sillä ei ole mitään muuta paikkaa kuin Kannus, jonne haluan opiskelemaan. Inhottavaa. Typerää. Ajattelen usein, että pitää etsiä muitakin vaihtoehtoja kuin Kannus, en voi tuudittautua siihen ajatukseen että sinne pääsen. Mikään ei ole varmaa. Silti en ikinä saa aikaiseksi miettiä muita paikkoja. Jos tähän jotain heittäisin, uskoisin suunnnitelmiin kuuluvan jokin toinen eläintenhoitajakoulu ja ehkä jopa lukio. Mummo niin haluaa minun käyvän lukion. No hehe, haluaa joo, mutta omasta tahdostanihan se on kiinni minne haen, sanoi muut mitä tahansa.

Eääh, aivot heittää tällä hetkellä kuperkeikkaa. Pahoittelen, jos teitä häiritsee se, että puhun koko ajan "kun olen Kannuksessa"-muodossa. Se on vain iskostunut päähän, että sinne minä haen (ja ehkä menen). Vanhemmatkin puhuu aina: "no kohtahan se Mirka lähtee" yms., hankalaa tässä yrittää takoa päähän, että älä luo turhaan pilvilinnoja, mikään ei ole varmaa. Sattuu vähemmän, kun lopettaa jo ennen kuin aloittaakaan.
Toivottavasti saitte jotain tolkkua, olen niin tavattoman huono saamaan ajatuksia ulos järkevästi ja ymmärrettäväksi lauseiksi.. Tämän postauksen tarkoitus oli siis ennen kaikkea avata minulle itselleni tätä Kannus -asiaa. Ja tietysti tuoda nämä ajatukset julki ystävälleni, joka tätä postausta jo hetken kerkesi odottaa. (;  Kysymyksiä on suotavaa heittää kommenttilootaan, jos jäi kysyttävää! 



 Pahoittelen kuvien laatua! Ne ovat viime keväältä/kesältä ja Facebookista otettu.

torstai 19. syyskuuta 2013

Reissukuvia

















Sain talletettua ruhtinaaliset 136 kuvaa kolmen ensimmäisen päivän aikana, kunnes muistikortti ilmoitti olevansa täynnä. Onneksi äidillä oli oma Canon mukana niin saatiin ikuistettua hieno reissu.

Tästä se lähtee !

Jeij, ensimmäinen kunnon postaus!

Heti alkuun on pakko hehkuttaa eilistä Elämä Lapselle konserttia, jossa olin kaverini kanssa. Viime vuonna olin lavan edessä, lattiatasossa mutta nyt meille oli varattu istumapaikat yläkatsomosta (menimme sinne Nastolan Nuorisoseuran mukana). Suuri pettymys oli kyllä kuulla, että on istumapaikat, sillä näimme esiintyjät vain pikkurillin pään kokoisina.. Haikeaa, kun tiedän että fiilis olisi ollut 10x parempi lattiatasossa, mutta valittaminen ei auta, me kun ei voitu paikkoihin vaikuttaa. Tunnelma kuitenkin kohosi illan edetessä ja fiilis oli huikea! Yleisöä oli vielä enemmän kuin viime vuonna, huikeat 10 000!
Ja se meteli, kun joku artisti tuli lavalle niin wooou, kyllä ihmisistä ääntä lähtee! Erityisesti Cheekin astellessa lavalle meteli yltyi  korvia huumaavaksi, mutta ei me turhaan siellä kiljuttu. ;) Hurjan metelin sai aikaiseksi myös Redrama, Robin, Isac Elliot, Reckelss Love, Antti Tuisku ja Daniel Helakorpi.

Katsoin äsken youtubesta Cheekin, Robinin ja Isac Elliotin laulut eiliseltä. Televisiolähetyksessä ei edes kuulu, kuinka lujaa yleisö laulaa artistien mukana! Rehellisesti, minä en paikanpäällä edes kuullut Cheekin laulavan kertosäettä, sillä yleisö lauloi niin lujaa. :D Ei sillä, niissä videoissa mitä minä iPhonella otin, kuuluu vain minun, kaverini ja vieressäni istuneen tytön ääni kun lauloimme.. Pääasia kuitenkin, että fiilis oli huikea ja sai kokea taas yhden upean elämyksen, jota muistella aikuisena.

Eilen pääsin nukkumaan vasta 00.45 ja aamulla oli herätys 6.45.. Nukkumisen halu on suuuuuri.
Tänään pitäisi lukea hurjasti kokeisiin ja sama homma jatkuu maanantaihin asti, tet-paikkaa eläinlääkäristä pitäisi myös soittaa ja kysyä. Iskälle menen viikonlopuksi ja sunnuntaina on potkunyrkkeilytreenit - edes jotain kivaa luvassa!


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Sometimes I gotta good feeling

Uudet tuulet puhaltavat, sanokaa heihei vanhalle blogille!

Päätin ystäväni kannustamana toteuttaa pitkään mielessä pyörineen idean, eli uuden blogin. My life as Mirka blogista löydät edelleen koiriemme Wilman ja Cindyn kuulumisia, sillä koirat kuuluvat arkeeni niin vahvasti, että en osaa olla kirjoittamatta niistä! Halusin kuitenkin tuoda minun omia, koiramaailman ulkopuolisia ajatuksia enemmän esille ja näin päätin, että kokonaan uusi blogi on varmempi valinta kuin kaksi eri blogia. 
My life as Mirka ei kuitenkaan ole lifestyleblogi, ei koirablogi, vaan jotain näiden kahden väliltä. Toivottavasti tykkäätte, paranteluehdotuksia voi laittaa kommenttiboksiin! Huom. blogi on vielä ulkoasultaan hieman keskeneräinen, mutta älkää antako sen häiritä!




Kaikki kuvat ovat vuodelta 2012, sillä en ole vielä kerennyt käsitellä Kuusamon reissun kuvia. Niitä kuitenkin luvassa myöhemmin, nyt on jo kiire tapaamaan Nukkumattia!